"Sitten hän sanoi Tuomaalle: 'Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!' Silloin Tuomas sanoi: "Minun Herrani ja Jumalani!' Jeesus sanoi hänelle: 'Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.'"
 
Joh. 20: 27-29
 
Pääsiäinen ja ripari. Voiko maailmassa olla toista näin hyvää tapaa viettää pääsiäistä?
 
Missä minun inspiraationi on ollut, onko minulla kenties ollut usko kateissa, kun olen pitänyt näin pitkän päivitystauon? Ei, onneksi ei - se on vain jotenkin jäänyt. Nyt kuitenkin minulla on jälleen aikaa ja edellytyksiä ajatella ja kirjoittaa.
 
Sain viikko sitten kokea mielettömän Jumalan armollisuuden. Epäonnistunut ihmissuhde, koulun päättyminen ja muut ajankohtaiset asiat saivat mieleni alakuloiseksi ja päivän sana oli muutaman viikon ajan "epäonnistuminen". Iltaisin olin kuolemanväsynyt eikä itkusta meinannut tulla loppua. En vain jaksanut enää yhtään mitään. Harvoin koen niin ahdistavaa ja ylitsepääsemätöntä masennuksen tunnetta, mutta viimeinen kuukausi on ollut minulle kamala koettelemus.
 
Viime viikolla, keskiviikkona, en enää jaksanut. Se oli ainoa ajatus, joka päässäni jaksoi pyöriä ja ennen nukkumaanmenoa ajattelin kauhulla seuraavaa aamua - uutta päivää, uusia epäonnistumisia. En halunnut mennä nukkumaan, koska en halunnut uuden aamun tulevan.
 
Minä rukoilin. Ensimmäistä kertaa aikoihin minä todenteolla rukoilin.
 
Isä, auta mua.
En jaksa enää, en jaksa näitä epäonnistumisia, en jaksa enää tätä elämää.
Miksi olen näin onneton, vaikka mulla ei edes ole aihetta olla näin surullinen?
Miksi minä kieriskelen itsesäälissä, vaikka minulla ei ole aihetta siihen?
Mikä minussa on vialla?
Isä, ota tää taakka pois multa.
En jaksa enää tätä, en jaksa aina epäonnistua.
Auta. Auta jaksamaan.
Auta mua näkemään hyvät asiat, auta mua onnistumaan.
Iskä, auta mua.
 
Menin kyyneleet silmissä nukkumaan ja nukuin yöni paremmin kuin aikoihin.
 
Torstaina onnistuin. Perjantaina onnistuin. Viikonloppuna jo ihmettelin, miten koskaan olin voinut vihata elämääni. Minähän olen melkein onnellinen.
 
Jumala rakastaa minua. Jumala rakastaa sinuakin. Nyt on pääsiäinen ja tänä vuonna ymmärsin, että tämä on vuoden mielettömin juhla. Jumala rakastaa sinua ja minua niin paljon, että antoi rakkaimman lapsensa pois, jotta sinulla ja minulla olisi hyvä olo. Jeesus kuoli, jotta me voisimme onnistua. Jeesus ristiinnaulittiin, jotta meidän ei tarvitsi surra, pelätä eikä olla masentuneita. Isä on meille armollinen.
 
Vaikka minä tiedän tuon kaiken, olen silti usein Tuomas - aina epäileväisellä kannalla. Niin kuin Tuomasta, myös minua Jeesus pyytää joskus koskemaan haavoihinsa. Minä tarvitsen todisteita Jumalan todellisuudesta. En usko, ennen kuin näen. Joka kerta epäuskoni keskellä rukoiltuani saan kuitenkin vastauksen, joka vahvistaa uskoani. Jumala on olemassa, Isästä saan voimaa. Jeesus on ottanut minun taakkani kantaakseni jo ennen kuin minä edes synnyin.
 
Kuka on autuas, kuka uskoo ilman näkemistä? En minä ainakaan, sillä minä olen nähnyt Jumalan. Olenhan minä elossa ja minä olen nähnyt rakkautta. Eikä Jumalan läsnäolon näkeminen ole Jeesuksen näkemistä, haavojen koskemista? 
 
Siunausta!