Minulla on ollut viime aikona hyvin vaikeaa muistaa, mikä onkaan elämässäni tärkeää. Haluaisin kuitenkin kiittää ensin anolia siitä, että istun nyt tässä päivittämässä blogiani. Kiitos, että kommentoit ja siten potkaisit minut jälleen ylös.

Ei minulla varsinaisesti ole elämässäni "vialla" enkä ole masentunut, vaan enemminkin kaikki on hyvin. Elämäni on hauskaa, teen monia mukavia asioita ja nautin. Mutta siitä on nyt muodostumassa jonkinlainen kompastuskivi minulle. 

Minulla on ystäviä - olen viimein löytänyt elämääni myös parhaan ystävän, jonka kaltaista minulla ei ole ollut sitten kolmannen luokan. Voimme jakaa asioita, pidämme hauskaa, juttelemme tuntitolkulla puhelimassa ja hänestä on tullut yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä. Meillä on vain yksi asia, jota emme voi jakaa: usko.

Puoli vuotta olemme tiiviisti viettäneet aikaa yhdessä, mutta koskaan emme ole vielä keskustelleet asiasta, joka ainakin ennen oli elämäni peruspilari. Hän sivuuttaa olan kohautuksella ilmoitukseni, jos lähden isosleirille, eikä oikein koskaan varsinaisesti kysele seurakuntajutuistani. Joskus hän saattaa toki kysäistä hieman epämiellyttävällä äänensävyllä: "Onks ne taas jotain niitä sun kirkkohössötyksiä?" enkä minä jaksa sen asian kanssa paljoa päätäni vaivata.

Saman ilmiön olen huomannut perheeni kanssa. Kukaan heistä ei ole uskossa, ainakaan tietääkseni, ja he suhtautuvat "hihhulointiini" varsin etäisesti ja varauksella. Kukaan heistä ei kannustanut minua, kun kerroin heille harkitsevani papin ammattia. "Eihän noi papit kovin hyvää palkkaa saa..." kommentoi isäni. Rakas isäpappa, jolle raha on maailman tärkein asia.

En tiedä miten minun pitäisi suhtautua näihin ihmisiin, joiden merkitys elämässäni on yhtään liioittelematta todella suuri. Miten voin olla rohkeasti uskossa, kun edes elämäni tärkeimmät ihmiset eivät sitä hyväksy?

Ystäväni kanssa sain tilaisuuden näyttää, kuka olen ja missä menevät rajani. Kouluumme perustettiin rukouspiiri, jota hän ja eräs toinen hyvä ystäväni ääneen ihmettelivät ja pilkkasivat: "Ihme hihhulitouhua, keitähän sielläki käy?" Seuraavalla viikolla, kun jälleen oli rukouspiirin aika, menin sinne. Jälkeenpäin ystäväni sitten kysyi, missä oikein olin piileskellyt, kun en ollut ilmestynyt syömään. "Rukouspiirissä" - eikä sen koommin ole minun korviini kantautunut heidän suunnaltaan pilkkaa.

On ihanaa huomata synkkinä ja vaikeilta tuntuvina hetkinä, miten Jumala on vierellä ja antaa voimaa. Hän antaa ratkaisuja, jotka tuntuvat niin helpoilta ja yksinkertaisilta, mutta vaativat yllättävän paljon rohkeutta. Olen onnellinen, että uskalsin näyttää parhaalle ystävälleni sen osan itsestäni, jonka tähän asti olen pitänyt piilossa ja joka minulle on vielä itsellenikin aika vieras. Minusta tuntuu vaikealta näyttää itsestäni se puoli, josta en vielä itsekään voi olla varma.

Haluaisin todella jutella joskus ystäväni kanssa uskosta, mutta en tiedä miten ottaisin sen puheeksi. Vaikka hän itse ei usko, minusta tuntuu, että voisimme silti saada aikaa hyvän keskustelun. Haluaisin voida kertoa hänelle, mitä kaikkea Jumala on saanut elämässäni aikaan ja miksi uskon. Jollain tavalla kuitenkin kammoksun sitä, että saattasin päätyä saarnaamaan hänelle uskosta ja vielä vaikka käännyttämään häntä. Miksi se pelottaa?

Olen miettinyt myös paljon sitä, miten paras ystäväni voi olla ihminen, joka ei jaa kanssani samaa elämänkatsomusta. Tai oikeammin - ihminen, joka ei osaa määritellä elämänkatsomustaan. Onko se todellista ystävyyttä? Luulen niin, koska muilla osin ystävyytemme toimii aivan loistavasti. Pitäisikö minun ottaa tehtäväkseni kertoa hänelle Jumalasta ja siitä, miksi usko on minulle niin tärkeää? Lähetyskäskyn mukaan kyllä kai. Mutta se tuntuu niin vaikealta.

Ei-uskovissa ystävissä on myös eräs olennainen ongelma: he vievät minua jatkuvasti kauemmas siitä, mitä olen ainakin ennen pitänyt tärkeänä. Ja pahinta tässä on se, että en pidä sitä kamalana, vaan minulla on kivaa ja elämäni on "ihanaa". Kuitenkaan minulla ei ole sitä rauhaa ja syvää rauhallista onnellisuutta, mikä minulla ennen oli. On niin paljon helpompaa unohtaa Jumalan läsnäolo, kun siitä ei kukaan muistuta eikä muista.

Kuinka kauan voin pysyä uskossa, jos jatkan elämääni tätä menoa? Miten uskoni pysyy vahvana, miten voin luottaa edelleen siihen, että Jumala on kanssani ja rakastaa minua?

Minun täytyy rukoilla.