En ole muistanut enää rukoilla. Ennen ei tullut kuuloonkaan, ettäkö se olisi muistamisen asia. Se oli niin luontaista kuin hengitys. En edes ajatellut rukoilevani, tein sitä jatkuvasti. Bussissa istuessani, pestessäni hampaita, solmiessani kengännauhoja - ihan missä tilanteessa tahansa. Ja nykyään minulla ei ole enää "aikaa" rukoilulle.

Toisinaan en voi olla ahdistumatta, kun mietin, ettei taaskaan ole tullut rukoiltua. Se on kuin blogin pitäminen: jos ei ole muistanut aikoihin päivittää, kynnys istua koneelle ja naputtaa, kasvaa. Paineet ja ahditus sitä kohtaan, että nyt "pitäisi" tehdä taas jotain, muuttuvat vähitellen ylitsepääsemättömäksi.

Tiedän, mikä siihen ahdistukseen auttaa. Rukoilu.

En ymmärtynyt ennen rukouksen merkitystä, enkä pitänyt sitä mitenkään uskonelämäni olennaisena osana. Oi, miten väärässä osasinkaan olla! En tiedä, miten osasin pitää itseäni uskovaisena ja miten edes pidin uskoani yllä, jos en keskustellut Isäni kanssa. Minusta on ihanaa, että olen löytänyt rukoilun elämääni -ja nyt jälleen kadottamassa sitä.

Kaikki liittyy siihen, mistä jo viimeksi kerroin, eli ystäviini. En muista ajatella Jumalaa, en lukea Raamattua tai rukoilla. Onko Leonard Ravenhill oikeassa; teenkö minä siis syntiä? Onko elämästäni tullut syntistä ja sellaista, mikä ei ole tavoittelemisen arvoista? Minusta ei tunnu siltä. En koe loukkaavani ketään... vai loukkaanko minä Isää rukoilemattomuudellani? Kun en enää muista elää nuhteessa ja niin kuin jokaisen kunnon kristityn pitäisi? Olen tosiaan viime aikoina alkanut hieman lipsua aikaisemmista periaatteistani. Onko se siis syntiä?

Tämän kaiken saisin selville varmasti rukoilemalla. Oletko sinä koskaan saanut vastausta rukoukseesi? Minä olen, monestikin. Niinä hetkinä sitä ei aina edes osaa ajatella, miten Jumala toisinaan vastaa välittömästi omiin tarpeisiin ja pyyntöihin. Joskus vastaukset eivät edes miellytä - ja loppujen lopuksi huonotkin vastaukset koituvat omaksi onneksi.

Minun pitäisi siis taas alkaa rukoilla. Mutta mistä aloitan? Pitääkö Isälle kertoa kaikki, mitä on tullut tehtyä, vai voinko vain heittäytyä hetkeksi hänen syliinsä ja vain huokaista syvään? Voin. Olenhan tehnyt sen ennenkin. Se on uskomaton tunne, kun huomaa, miten Taivaan Isä laskee kätensä harteille ja ottaa kaiken ahdistuksen pois. Hetken aikaa voi olla kevyt ja uskomattoman rauhassa.

Haluaisin vain hetken rauhaa, jotta voisin hengähtää ja olla Isän kanssa. Kaipaan paljon vastauksia ja näemmä on nähtävä vaivaa, jotta voi niitä saada. Ei Jumala ihan helppoa kaikesta kuitenkaan tee...

Täytyy vain muistaa rukoilla.