”Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa.”
 
1. Piet. 1:7

Minulla on jo hieman pitemmän aikaa ollut suvantovaihe uskonelämässäni. En ole muistanut enkä jaksanut lukea uutta, hienoa, joululahjaksi saamaani nahkakantista Raamattua, kirkossakin on tullut käytyä harvemmin ja jokailtainen, orjallinen rukoilu on muuttunut pieniksi hapuileviksi kuiskauksiksi. En ole kadottanut uskoani, mutta en ole jaksanut enää priorisoida sitä.

Koettelemus – tätäkö se on? Olen viime aikoina paininut elämässäni monien vaikeiden asioiden kanssa. Abina ollessani tulevaisuuden ahdistukselta ei ole voinut välttyä, vaikka pitäisi aina tietysti turvautua Jumalan huolenpitoon ja huolehtia itse vain jokaisen päivän omista murheista. Olen varsin taipuvainen murehtimiseen, eikä se todellakaan helpota ensi viikon, tulevan kevään, kesän tai loppuelämän pohtimista. Päinvastoin. Lisäksi mieltäni painaa rakkaimman ihmissuhteeni kariutuminen itsellenikin epämääräisestä syystä ja tietysti ainaiset identiteettikriisit. Kuinka tämän kaiken keskellä jaksaisi vielä ajatella jotain uskonasioita?

Minä suutuin Jumalalle. Luin Pete Greigin kirjaa rukouksista, jotka eivät saa vastausta ja jätin kirjan kesken, kun huomasin saman epäkohdan omassa elämässäni. Rukoukselta katosi kaikki mielekkyys, mutta päinvastoin että olisin sulkenut linjani Jumalalta, aloinkin pommittaa Isää ahdistuneilla ja todella vihaisilla rukouksilla, jotka muistuttivat ehkä enemmän kiukkuisen, kapinallisen ja epäkypsän teinin itkupotkuraivareita kuin nöyrää ja kaunista rukousta. Hiljalleen kuitenkin tajusin saavani rukousvastauksia. Isä antoi minun kiukutella, ja mitä enemmän epäilin, sitä enemmän rukoilin. Isä provosoi minua, suututti ja antoi minulle luvan olla Hänen lapsensa. Nimenomaan lapsi, pahimmassa murrosiässä oleva kakara. Siinä Isä oli koko ajan vierelläni, vaikka mökötin ja raivosin vuorotellen.

Minun uskoni ei kadonnut minnekään. ”Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi”, kirjoittaa Pietari ja aiheuttaa minussa suuren ahdistuksen. Mitä on oikea usko? Millaista on uskoa aidosti? En koe olevani uskoltani vahva eikä ulosantinikaan kovin hyvin tuo uskoani esille. Silti minä uskon. Tiedän, että Isä pitää minusta huolta jokaisena elämäni hetkenä. Vaikka minulle tapahtuisi kuinka paljon tahansa ikäviä ja surullisia asioita, sellaisia asioita, joita minä en halua minulle tapahtuvan, uskon, että Isä tietää niidenkin vastoinkäymisten merkityksen. Uskon, että loppujen lopuksi nekin vastoinkäymiset muuttuvat minun edukseni.

Minun on viime aikoina ollut vaikeaa taipua Isän tahtoon, vaikeaa hyväksyä asioita, jotka tapahtuvat minusta riippumatta, mutta minun on myös ollut mahdotonta taistella omaa uskoani vastaan. Hyväksyn oman heikkouskoisuuteni, mutta se juuri tekee minun uskostani vahvan. Vahvaksi ei voi tulla ennen kuin myöntää omat virheensä. Minä olen tajunnut oman heikkouskoisuuteni ja rukoillut siihen apua Taivaan Isältä. Joskus, useinkin, tuntuu mahdottomalta uskoa, mutta juuri sillä hetkellä Jeesus on lähempänä, juuri silloin Jeesus kantaa minua. Kun epäuskon keskellä uskaltautuu syyttämään Jumalaa ja siinä sivussa pyytämään apua, voi olla varma, että Jeesus ei jätä tulematta. Jeesus tulee apuun, kantaa yli vaikeuksien ja auttaa näkemään todellisuuden, vaikka sitä ei itse uskaltaisikaan katsoa. Sen kirkkauden kohdatessa ei voi muuta kuin kiittää ja ylistää rakasta Isäämme.