Olen uupunut. Koulu alkoi hetki sitten ja juuri nyt tuntuu, että olen raatanut jo kauan. Lähestyvät kirjoitukset stressaavat eikä tunnu olevan aikaa yhtään mihinkään. Silti olen jossain asiassa onnistunut: olen muistanut pitää yhteyden yläkertaan avoinna.

Viime aikoina olen muistanut keskittyä olennaiseen. Niin kovin kauan olen rukoillut sen puolesta, että muistaisin löytää elämäni tärkeimmän asian, Isän rakkauden, jokapäiväisestä elämästäni ja nyt olen saanut vastauksen rukouksiini. Aloin tilata Nuottaa, sitä kristillistä nuorten lehteä, jonka tilaamisesta olen jo kauan haaveillut. Kuin huomaamattani lehti on kulkenut päivittäin käsilaukussani ja osio "Bible and prayer" on tullut osaksi joka-aamuista koulumatkaani. Luen nimittäin nykyisin bussissa Raamattua.

Miten minusta on tullut näin rohkea? Miten uskallan lukea julkisesti Sanaa ja sen päätteeksi vielä rukoilla? Ja hauskinta tässä on se, että sitä tehdessäni unohdan kaiken ympärillä olevan.

Rukousvastauksen saaminen on jotain upeinta. Niin hetkinä huomaan Jumalan todella olevan läsnä mun elämässäni. Sillä siis todellakin on jotain merkitystä, mitä pyytää. "Pray until something happens", sanotaan ja näemmä se pitää paikkaansa. Isä kuuntelee ja antaa rohkeutta, kun sitä tarvitaan. Muistan jokaisessa rukouksessa pyytää vahvistusta uskooni ja siihen, että uskaltaisin luottaa elämäni Isän käsiin. Joka kerta saan luottamusta lisää. Kiitos Isä.

Olen myös käynyt viime aikoina sunnuntaisin kirkossa. Viimeksi tänään. Ihmeellistä on myös ollut, että sain otettua 10-vuotiaan pikkuveljeni mukaan kirkon penkille istumaan. Toisinaan lueskelen hänellä Raamattua ja opetan hänelle iltarukouksia ja yhdessä rukoilemme Isä meidän-rukousta. En tyrkytä, mutta juuri siitä syystä häntä taitaa kiinnostaa. Siitä pienestä ihmisestä olen niin kiitollinen ja myös siitä, että minulla on rohkeutta kertoa hänelle Isästä.

Vaikka tuntuu, että olisi niin paljon tehtävää ja niin vähän aikaa, olen onnellinen. Minulla on tarpeeksi aikaa sille, millä eniten on väliä eikä muusta tarvise huolehtia. Iskä pitää kyllä huolen. Miksi murehtisin turhuuksia, kun voin keskittyä siihen olennaiseen?

Kiitollisuus oli tämän sunnuntain teema - juuri, kun se on minun mielessäni päällimmäisenä. Joka ainoana päivänä, jonka kohtaamme, sen pitäisi olla tärkein asia mielessämme ja muu saa luvan odottaa. Ilman Jumalaa meillä ei olisi niitä muitakaan asioita murehdittavana, joten miksi emme ensin kiittäisi niistä ja vasta sitten rientäisi niiden kimppuun? Onhan kiitollisuus tärkeämpää kuin turhuudet.

Siunausta!

Huomaan suunnittelevani elämääni aivan järjestelmällisesti lähes tauotta. Joka hetki ajatukset tuntuvat olevan tavalla tai toisella tulevaisuudessa. Usein mietin mitä söisin, toisinaan taas pohdin, mitä minulle käy isona. Voin haaveilla äidin tekemästä jauhelihakastikkeesta tai suunnitella tulevaisuuden hääpukuani (vaikka sulhasesta ei ole tietoakaan) - rakentaa siis niin suuret pilvilinnat kuin haluan. Minulla ei silti koskaan voi olla varmuutta niiden toteutumisesta.

Se totuus unohtuu helposti. Nykysin tuntuu, että meitä tönitään joka puolelta ja meille sanotaan: "Sinä pystyt mihin tahansa, kunhan tarpeeksi haluat ja yrität". Heikolla hetkellä se kuulostaa hyvältä ja siitä voi ammentaa voimaa - mutta se "totuus" johtaa meitä harhaan. 

Tulevaisuus ei ole kiinni siitä, mitä me haluamme ja mihin me pystymme, vaan siitä, mikä on Jumalan suunnitelma meidän varallemme.

Kukaan meistä ei voi tietää tulevaisuuttaan. Mitään tietoa tulevaisuudesta ei voi julistaa varmaksi, yksikään suunnitelma ei ole pettämätön. Vaikka kaavailemme jatkuvasti monenlaista, meidän ei pitäisi unohtaa, että todelliset tulevaisuuden suunnitelmat ovat vain ja ainoastaan meidän Isämme tiedossa.