Olen uupunut. Koulu alkoi hetki sitten ja juuri nyt tuntuu, että olen raatanut jo kauan. Lähestyvät kirjoitukset stressaavat eikä tunnu olevan aikaa yhtään mihinkään. Silti olen jossain asiassa onnistunut: olen muistanut pitää yhteyden yläkertaan avoinna.

Viime aikoina olen muistanut keskittyä olennaiseen. Niin kovin kauan olen rukoillut sen puolesta, että muistaisin löytää elämäni tärkeimmän asian, Isän rakkauden, jokapäiväisestä elämästäni ja nyt olen saanut vastauksen rukouksiini. Aloin tilata Nuottaa, sitä kristillistä nuorten lehteä, jonka tilaamisesta olen jo kauan haaveillut. Kuin huomaamattani lehti on kulkenut päivittäin käsilaukussani ja osio "Bible and prayer" on tullut osaksi joka-aamuista koulumatkaani. Luen nimittäin nykyisin bussissa Raamattua.

Miten minusta on tullut näin rohkea? Miten uskallan lukea julkisesti Sanaa ja sen päätteeksi vielä rukoilla? Ja hauskinta tässä on se, että sitä tehdessäni unohdan kaiken ympärillä olevan.

Rukousvastauksen saaminen on jotain upeinta. Niin hetkinä huomaan Jumalan todella olevan läsnä mun elämässäni. Sillä siis todellakin on jotain merkitystä, mitä pyytää. "Pray until something happens", sanotaan ja näemmä se pitää paikkaansa. Isä kuuntelee ja antaa rohkeutta, kun sitä tarvitaan. Muistan jokaisessa rukouksessa pyytää vahvistusta uskooni ja siihen, että uskaltaisin luottaa elämäni Isän käsiin. Joka kerta saan luottamusta lisää. Kiitos Isä.

Olen myös käynyt viime aikoina sunnuntaisin kirkossa. Viimeksi tänään. Ihmeellistä on myös ollut, että sain otettua 10-vuotiaan pikkuveljeni mukaan kirkon penkille istumaan. Toisinaan lueskelen hänellä Raamattua ja opetan hänelle iltarukouksia ja yhdessä rukoilemme Isä meidän-rukousta. En tyrkytä, mutta juuri siitä syystä häntä taitaa kiinnostaa. Siitä pienestä ihmisestä olen niin kiitollinen ja myös siitä, että minulla on rohkeutta kertoa hänelle Isästä.

Vaikka tuntuu, että olisi niin paljon tehtävää ja niin vähän aikaa, olen onnellinen. Minulla on tarpeeksi aikaa sille, millä eniten on väliä eikä muusta tarvise huolehtia. Iskä pitää kyllä huolen. Miksi murehtisin turhuuksia, kun voin keskittyä siihen olennaiseen?

Kiitollisuus oli tämän sunnuntain teema - juuri, kun se on minun mielessäni päällimmäisenä. Joka ainoana päivänä, jonka kohtaamme, sen pitäisi olla tärkein asia mielessämme ja muu saa luvan odottaa. Ilman Jumalaa meillä ei olisi niitä muitakaan asioita murehdittavana, joten miksi emme ensin kiittäisi niistä ja vasta sitten rientäisi niiden kimppuun? Onhan kiitollisuus tärkeämpää kuin turhuudet.

Siunausta!

Huomaan suunnittelevani elämääni aivan järjestelmällisesti lähes tauotta. Joka hetki ajatukset tuntuvat olevan tavalla tai toisella tulevaisuudessa. Usein mietin mitä söisin, toisinaan taas pohdin, mitä minulle käy isona. Voin haaveilla äidin tekemästä jauhelihakastikkeesta tai suunnitella tulevaisuuden hääpukuani (vaikka sulhasesta ei ole tietoakaan) - rakentaa siis niin suuret pilvilinnat kuin haluan. Minulla ei silti koskaan voi olla varmuutta niiden toteutumisesta.

Se totuus unohtuu helposti. Nykysin tuntuu, että meitä tönitään joka puolelta ja meille sanotaan: "Sinä pystyt mihin tahansa, kunhan tarpeeksi haluat ja yrität". Heikolla hetkellä se kuulostaa hyvältä ja siitä voi ammentaa voimaa - mutta se "totuus" johtaa meitä harhaan. 

Tulevaisuus ei ole kiinni siitä, mitä me haluamme ja mihin me pystymme, vaan siitä, mikä on Jumalan suunnitelma meidän varallemme.

Kukaan meistä ei voi tietää tulevaisuuttaan. Mitään tietoa tulevaisuudesta ei voi julistaa varmaksi, yksikään suunnitelma ei ole pettämätön. Vaikka kaavailemme jatkuvasti monenlaista, meidän ei pitäisi unohtaa, että todelliset tulevaisuuden suunnitelmat ovat vain ja ainoastaan meidän Isämme tiedossa.

Toinen työpäiväni kesätyössäni seurakuntamme tiekirkko-oppaana on ohitse ja olen täysin vakuuttunut, että seurakunta on maailman paras työpaikka.

Työpäiväni ovat täydellinen vastapaino normaalille arjelleni: stressille ja suorittamiselle. Työhöni kuuluu museokahvilan ylläpito ja opastus kirkossamme, mikä sinänsä ei ole ollenkaan vaatimaton saati sitten kevyesti otettava työ. Kaikki on kuitenkin aivan toisin kuin kuvittelin. Rauhallisuus, voiton tavoittelemattomuus ja aito läsnäolo ovat aivan varmasti ne kolme sanaa, jolla työtäni voi kattavasti kuvailla. Vaikka toisinaan pitää kiirettä ja asioita täytyy saada hoidettua, on työssäni kuitenkin aivan joku muu asia tärkein.

Asiakkaita ovat pääasiassa juuri seurakunnan kanta-asiakkaat: vanhemman puoleiset ihmiset tai ihmiset, joilla tavalla tai toisella on vaikeaa. Pääasiallisin tehtäväni ei näin ollen ole se kahvin kaataminen, vaan ennemminkin yhdessäolo ja juttelu. Vaikka ulkopuolisin korvin työni saattaa kuulostaa rennolta oleskelulta, koska minulla on aikaa rupatella ihmisten kanssa aurinkoisella terassilla, en voi kuitenkaan sanoa työni olevan aivan yksinkertaista. Vaikka olen ollut vasta kaksi päivää töissä, olen kuullut jo yhtä ja toista. Minun on toimittavana ymmärtävänä korvana - eikä sitä suinkaan voi pitää arvottomana laiskotteluna.

Seurakunnassa työskentely on maailman parasta toimintaa, sillä ei ole mitään paineita voiton takaamisesta ja loppujen lopuksi jokainen ymmärtää, ettei murehtimalla asiat parane. Vihdoinkin pääsee keskittymään siihen olennaiseen: toisiin ihmisiin ja läheisyyteen. On käsittämättömän ihmeellistä huomata, miten yksi hymy ja tervehtiminen voi piristää toisen päivää ja pieni kahdenkeskeinen juttelutuokio saa silmät säihkymään. Tunnen olevani kaivattu ja tarpeellinen. Aivan kuten siivotessa tai papereita mapittaessa, myös minä voin nähdä välittömästi työni tulokset. Ja mikä olisikaan parempi tulos kuin toisen ihmisen hyvä mieli!

Ei tarvitse raataa itseään puhki ollakseen tehokas tai saadakseen aikaiseksi jotain hyödyllistä. Ehkä minulle ja kaikille muillekin, jotka arjen iskiessä ajatuvat ruoskimaan itseään turhaan epäoleellisilla asioilla, on tarpeellista huomata, että asiat voi hoitaa myös toisella, paremmalla tavalla. Ei muurahainen kanna korttaan kekoon ahneutensa takia, vaan koska se on osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Yksi muurahainen ei voi saada suurta muutosta aikaan, vaan siihen tarvitaan yhteisvoimia, toisten tukemista. Se tekee sen yhteisen hyvän vuoksi. Emme mekään pysty mihinkään aivan yksin. Siksi meillä on toisemme ja Taivaan Isä.

Muurahaiskekomme tulee kyllä aikanaan valmiiksi - kunhan vain muistamme olla muurahaisia toisillemme.

En ole muistanut enää rukoilla. Ennen ei tullut kuuloonkaan, ettäkö se olisi muistamisen asia. Se oli niin luontaista kuin hengitys. En edes ajatellut rukoilevani, tein sitä jatkuvasti. Bussissa istuessani, pestessäni hampaita, solmiessani kengännauhoja - ihan missä tilanteessa tahansa. Ja nykyään minulla ei ole enää "aikaa" rukoilulle.

Toisinaan en voi olla ahdistumatta, kun mietin, ettei taaskaan ole tullut rukoiltua. Se on kuin blogin pitäminen: jos ei ole muistanut aikoihin päivittää, kynnys istua koneelle ja naputtaa, kasvaa. Paineet ja ahditus sitä kohtaan, että nyt "pitäisi" tehdä taas jotain, muuttuvat vähitellen ylitsepääsemättömäksi.

Tiedän, mikä siihen ahdistukseen auttaa. Rukoilu.

En ymmärtynyt ennen rukouksen merkitystä, enkä pitänyt sitä mitenkään uskonelämäni olennaisena osana. Oi, miten väärässä osasinkaan olla! En tiedä, miten osasin pitää itseäni uskovaisena ja miten edes pidin uskoani yllä, jos en keskustellut Isäni kanssa. Minusta on ihanaa, että olen löytänyt rukoilun elämääni -ja nyt jälleen kadottamassa sitä.

Kaikki liittyy siihen, mistä jo viimeksi kerroin, eli ystäviini. En muista ajatella Jumalaa, en lukea Raamattua tai rukoilla. Onko Leonard Ravenhill oikeassa; teenkö minä siis syntiä? Onko elämästäni tullut syntistä ja sellaista, mikä ei ole tavoittelemisen arvoista? Minusta ei tunnu siltä. En koe loukkaavani ketään... vai loukkaanko minä Isää rukoilemattomuudellani? Kun en enää muista elää nuhteessa ja niin kuin jokaisen kunnon kristityn pitäisi? Olen tosiaan viime aikoina alkanut hieman lipsua aikaisemmista periaatteistani. Onko se siis syntiä?

Tämän kaiken saisin selville varmasti rukoilemalla. Oletko sinä koskaan saanut vastausta rukoukseesi? Minä olen, monestikin. Niinä hetkinä sitä ei aina edes osaa ajatella, miten Jumala toisinaan vastaa välittömästi omiin tarpeisiin ja pyyntöihin. Joskus vastaukset eivät edes miellytä - ja loppujen lopuksi huonotkin vastaukset koituvat omaksi onneksi.

Minun pitäisi siis taas alkaa rukoilla. Mutta mistä aloitan? Pitääkö Isälle kertoa kaikki, mitä on tullut tehtyä, vai voinko vain heittäytyä hetkeksi hänen syliinsä ja vain huokaista syvään? Voin. Olenhan tehnyt sen ennenkin. Se on uskomaton tunne, kun huomaa, miten Taivaan Isä laskee kätensä harteille ja ottaa kaiken ahdistuksen pois. Hetken aikaa voi olla kevyt ja uskomattoman rauhassa.

Haluaisin vain hetken rauhaa, jotta voisin hengähtää ja olla Isän kanssa. Kaipaan paljon vastauksia ja näemmä on nähtävä vaivaa, jotta voi niitä saada. Ei Jumala ihan helppoa kaikesta kuitenkaan tee...

Täytyy vain muistaa rukoilla.

Minulla on ollut viime aikona hyvin vaikeaa muistaa, mikä onkaan elämässäni tärkeää. Haluaisin kuitenkin kiittää ensin anolia siitä, että istun nyt tässä päivittämässä blogiani. Kiitos, että kommentoit ja siten potkaisit minut jälleen ylös.

Ei minulla varsinaisesti ole elämässäni "vialla" enkä ole masentunut, vaan enemminkin kaikki on hyvin. Elämäni on hauskaa, teen monia mukavia asioita ja nautin. Mutta siitä on nyt muodostumassa jonkinlainen kompastuskivi minulle. 

Minulla on ystäviä - olen viimein löytänyt elämääni myös parhaan ystävän, jonka kaltaista minulla ei ole ollut sitten kolmannen luokan. Voimme jakaa asioita, pidämme hauskaa, juttelemme tuntitolkulla puhelimassa ja hänestä on tullut yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä. Meillä on vain yksi asia, jota emme voi jakaa: usko.

Puoli vuotta olemme tiiviisti viettäneet aikaa yhdessä, mutta koskaan emme ole vielä keskustelleet asiasta, joka ainakin ennen oli elämäni peruspilari. Hän sivuuttaa olan kohautuksella ilmoitukseni, jos lähden isosleirille, eikä oikein koskaan varsinaisesti kysele seurakuntajutuistani. Joskus hän saattaa toki kysäistä hieman epämiellyttävällä äänensävyllä: "Onks ne taas jotain niitä sun kirkkohössötyksiä?" enkä minä jaksa sen asian kanssa paljoa päätäni vaivata.

Saman ilmiön olen huomannut perheeni kanssa. Kukaan heistä ei ole uskossa, ainakaan tietääkseni, ja he suhtautuvat "hihhulointiini" varsin etäisesti ja varauksella. Kukaan heistä ei kannustanut minua, kun kerroin heille harkitsevani papin ammattia. "Eihän noi papit kovin hyvää palkkaa saa..." kommentoi isäni. Rakas isäpappa, jolle raha on maailman tärkein asia.

En tiedä miten minun pitäisi suhtautua näihin ihmisiin, joiden merkitys elämässäni on yhtään liioittelematta todella suuri. Miten voin olla rohkeasti uskossa, kun edes elämäni tärkeimmät ihmiset eivät sitä hyväksy?

Ystäväni kanssa sain tilaisuuden näyttää, kuka olen ja missä menevät rajani. Kouluumme perustettiin rukouspiiri, jota hän ja eräs toinen hyvä ystäväni ääneen ihmettelivät ja pilkkasivat: "Ihme hihhulitouhua, keitähän sielläki käy?" Seuraavalla viikolla, kun jälleen oli rukouspiirin aika, menin sinne. Jälkeenpäin ystäväni sitten kysyi, missä oikein olin piileskellyt, kun en ollut ilmestynyt syömään. "Rukouspiirissä" - eikä sen koommin ole minun korviini kantautunut heidän suunnaltaan pilkkaa.

On ihanaa huomata synkkinä ja vaikeilta tuntuvina hetkinä, miten Jumala on vierellä ja antaa voimaa. Hän antaa ratkaisuja, jotka tuntuvat niin helpoilta ja yksinkertaisilta, mutta vaativat yllättävän paljon rohkeutta. Olen onnellinen, että uskalsin näyttää parhaalle ystävälleni sen osan itsestäni, jonka tähän asti olen pitänyt piilossa ja joka minulle on vielä itsellenikin aika vieras. Minusta tuntuu vaikealta näyttää itsestäni se puoli, josta en vielä itsekään voi olla varma.

Haluaisin todella jutella joskus ystäväni kanssa uskosta, mutta en tiedä miten ottaisin sen puheeksi. Vaikka hän itse ei usko, minusta tuntuu, että voisimme silti saada aikaa hyvän keskustelun. Haluaisin voida kertoa hänelle, mitä kaikkea Jumala on saanut elämässäni aikaan ja miksi uskon. Jollain tavalla kuitenkin kammoksun sitä, että saattasin päätyä saarnaamaan hänelle uskosta ja vielä vaikka käännyttämään häntä. Miksi se pelottaa?

Olen miettinyt myös paljon sitä, miten paras ystäväni voi olla ihminen, joka ei jaa kanssani samaa elämänkatsomusta. Tai oikeammin - ihminen, joka ei osaa määritellä elämänkatsomustaan. Onko se todellista ystävyyttä? Luulen niin, koska muilla osin ystävyytemme toimii aivan loistavasti. Pitäisikö minun ottaa tehtäväkseni kertoa hänelle Jumalasta ja siitä, miksi usko on minulle niin tärkeää? Lähetyskäskyn mukaan kyllä kai. Mutta se tuntuu niin vaikealta.

Ei-uskovissa ystävissä on myös eräs olennainen ongelma: he vievät minua jatkuvasti kauemmas siitä, mitä olen ainakin ennen pitänyt tärkeänä. Ja pahinta tässä on se, että en pidä sitä kamalana, vaan minulla on kivaa ja elämäni on "ihanaa". Kuitenkaan minulla ei ole sitä rauhaa ja syvää rauhallista onnellisuutta, mikä minulla ennen oli. On niin paljon helpompaa unohtaa Jumalan läsnäolo, kun siitä ei kukaan muistuta eikä muista.

Kuinka kauan voin pysyä uskossa, jos jatkan elämääni tätä menoa? Miten uskoni pysyy vahvana, miten voin luottaa edelleen siihen, että Jumala on kanssani ja rakastaa minua?

Minun täytyy rukoilla.

Ainoa Raamatun kohta, jonka muistan täysin ulkoa. Se on uskomaton, eikö? Minulla on kestänyt kauan, ennen kuin olen ymmärtänyt yhtään, mistä tässä on kyse.

Ennen ajattelin: "Okei, Jeesus kuoli ihmisten puolesta, mitä sitten? Saiskohan sillä pisteitä ussan kokeesta?" Nykyään kaikki on toisin. Yksi lause on todellakin muuttanut minun elämäni, niin uskomatonta kuin se onkin. Nykyään ajattelen: " Jeesus kuoli mun puolesta, miten ihmeessä joku voi rakastaa mua niin paljon? Voinkohan mä koskaan ymmärtää sitä ihan täysin?"

En varmaankaan. Olen yrittänyt kuvitella itseni Jeesuksen asemaan. Jos minun olisi pakko, olisinko itse valmis kuolemaan kaikkien maailman ihmisten puolesta? Haluaisin ajatella "Totta Mooses", mutta voisinko sittenkään? En tiedä.

Ihmeellisintä tässä ei kuitenkaan ole minun mielestäni Jeesus, vaan Jumala. Olen miettinyt myös sitä, olisinko valmis antamaan siskoni, veljeni, äitini tai isäni pelastaakseni muut ihmiset. En todellakaan pystyisi siihen. Ja se on ihmeellistä. Miten Jumala voi rakastaa minua, meitä kaikkia niin paljon, että voi antaa Poikansa, jota varmasti rakastaa yli kaiken, jotta meillä täällä olisi hyvä olla? Miten joku voi rakastaa minua niin paljon?

"Sun salaisissa haaveissas joku rakastaa sua niin että sydämeen sattuu"

The Rain sanoo Tuuli kulkee-biisissään niin oikeilla sanoilla sen, mitä ajattelen tästä. Joskus, kun todella alan ajatella Jumalan rakkautta, kyyneleet tulevat silmiini ja olen niin onnellinen. Haluiaisin vain ylistää Jumalaa, kertoa, miten ihmeellistä on, että minua rakastetaan.

En voi ymmärtää sitä, miten joku voi rakastaa minua vielä enemmän, kuin äitini rakastaa minua tai kun minä rakastan perhettäni. Miten joku voi antaa minulle anteeksi ihan kaiken, pahimmatkin ajatukseni, ja silti rakastaa minua? Vaikka minulla ei ole tarjottavana mitään takaisin, ei läheskään yhtä suurta rakkautta, se rakkaus ei kuihdu. Jumala rakastaa minua ikuisesti. Miksi ihmeessä?

En tiedä, mutta se on tehnyt elämästäni ihan erilaisen. Haluan olla hyvä ihminen, jotta Jumala ei koskaan hylkäisi minua, eikä koskaan lakkaisi rakastamasta minua. Tiedän, ettei se koskaan lopu, mutta on ihanaa yrittää elää hyvin. On ihanaa, kun elämällä on tarkoitus.

Se tarkoitus minulla on olla Jumalan rakkauden arvoinen.

"Niin minä pidin suuni kiinni, olin mykkänä, minä vaikenin, mutta turhaan: tuskani vain yltyi. Sydämeni oli kuin tulessa, huokaukseni olivat kuumat kuin liekki. Minun täytyi avata suuni ja puhua."

Minä olen nuori. Olen arka, en uskalla olla oma itseni. En tiedä edes kuka oma itseni on. Siksi haluan etsiä sitä.

Olen aina tiennyt, että Jumala on olemassa. Elämässäni on ollut ajanjaksoja, jolloin vain yksinkertaisesti olen unohtanut sen. Viime aikoina, tarkemmin ottaen kolme vuotta sitten, kun olin käynyt oman riparini, aloin hiljalleen tajuta, miten suuri osa Jumalalla onkaan elämässäni.

Menin isoskoulutukseen, siitä toiselle leirille, olin aktiivinen, mutta seurakunnassamme ei paljon muita aktiivisia nuoria olekaan. Kävin kerran kuussa iltamessuissa, jotka olivat suunnattu juuri nuorille. Tiesin, että Jumala on minulle tärkeä, mutta en osannut tai tiennyt, mitä voisin tehdä sillä tiedolla. Kolmas riparini avasi minulle ovet.

Tapasin ihanan nuorisotyönohjaajan, joka oli ehkä ensimmäinen "cool" uskovainen, jonka olen koskaan tavannut. Hän avasi silmäni. Ihastuin häneen, mikä toisaalta ei ollut kovin isosmaista toimintaa rippileirillä, mutta jolla on näin jälkeenpäin katsottuna ollut erittäin suuri vaikutus elämääni.

Nykyään uskallan melkein sanoa ääneen, että uskon. Uskallan pitää päälläni paitaa, joka kertoo, kenelle kuulun. Uskallan sulkea silmäni rukoillessani, en enää häpeä käydä kirkossa. Yritän joka päivä rohkaistua enemmän, yritän uskaltaa näyttää, että minä kuulun Jumalalle.

Siksi perustin tämän blogin. Kaipaan itselleni kiinnekohtaa, jotain tapaa ilmaista, että minä todella uskon. Viime aikoina olen hakenut sitä tukea gospelmusiikista, olen tutustunut moneen uuteen bändiin ja olen todella hurahtanut. Raamatun lukeminen ja gospelin kuuntelu ovat saaneet minussa kuitenkin aikaan jotain ihanaa: haluan ajatella.

Olen ajatellut ja haluan kirjoittaa ajatuksiani ylös. Bloggaaminen on minulle tuttu ja turvallinen tapa, koska minulla on ennestään jo kaksi blogia. Niinpä päätin perustaa blogin, josta kuka tahansa saa lukea siitä, miten minä tunnen Jumalan, miten minä ajattelen ja mistä vinkkelistä minä katson maailmaa. Haluan nostaa esille itselleni tärkeitä Raamatun kohtia ja kirjoittaa siitä, miten ne vaikuttavat minuun. Haluan, että voisin kohdata ihmisiä, jotka välittävät ja haluaisin kuulla, miten muut ajattelevat ajatuksistani.

Kaipaan tukea.

Toivon siis, että kommentoisitte kirjoituksiani ja ajatuksiani.